Voiko yksi pieni maastolenkki mennä huonommin?

"Aina ei onnistu, mutta vain virheiden kautta voi kehittyä.."

 Tänään oli pakko kiirehtiä koulusta kotiin, jotta kerkeisin maastoilla Läiskällä ennen kuin pimeä yllättäisi. Suunnitelmissa oli mennä lyhyt ja tuttu maastolenkki, jonka kiertämisessä menisi n.15 minuuttia.

Olin puoli neljä tallilla ja laitoin Läiskän nopeasti, mutta huolellisesti kuntoon. Aurinko laski nopeaa vauhtia, joten ei ollut aikaa vitkastella. Herran  kanssa kuitenkin täytyy olla rauhallinen, joten en voinut pitää mitään kauheaa kiirettä.

 Kun sitten myöhemmin olin kivunnut selkään ja menossa maastoreittejä kohti. Poika yritti kääntyä kotiin, mutta kun ohjasin sen takaisin se jatkoi matkaansa. Ääpy otti kuitenkin vain muutaman askeleen eteenpäin, mutta sitten se alkoi peruutella ja  hypähdellä takajaloilleen. Ei se varsinaisesti takajaloilleen hypännyt, mutta kyllä sen etuset kävivät ihan jonkun verran irti maasta. Tämä ei ollut ilkeyttä, vaan pelkoa, sitä jännitti selvästikkin lähteä pitkästä kahdestaan maastoon.

 Puhuin Ällylle rauhassa, pysäytin sen paikoilleen ja rauhoittelin sitä, mutta aina kun pyysin sitä liikkeelle herra pukitti, yritti kammeta kotiin, peruutti tai hypähti takajaloilleen. " Tappelimme" siinä varmaan jotain 15 minuuttia  ja ei, poika ei liikkunut eteenpäin, joten minun oli pakko tulla alas ja siirtyä taluttamaan. Silittelin Läiskän kaulaa ja puhuin sille rauhallisesti, sekä  selitin,ettei ollut mitään hätää ja se alkoi rentoutua.

 Kun herra oli rento yritin  kiivetä lumikinoksen päältä sen selkään. Puhuin Läiskälle niin rauhoittavasti kun osasin, mutta se vain hypähteli edessäni takajaloilleen ja katsoi minua epäluuloisesti. Totetesin, että vielä en selkään pääse joten jatkoin taluttamista, soitin samalla  äidilleni ja kerroin, että nyt ei ihan onnistu. Kysyin tietäisikö äiti mitä minun täytyisi Läiskän kanssa tehdä ja tämä neuvoi vain olla rauhallinen ja niin olin ollutkin tähän asti kunnes minua alkoi ärsyttämään, minua suututti. Selkään koski käveleminen ja kättäkin särki pojan vetäessä, mutta huutamaan tai raivoamaan en voinut alentua, ei se kuitenkaan mitään auttaisi.

 Eniten minua otti varmaankin päähän kun, olin poikaa taluttanut Olin saanut käteni jotenkin kummaliseen asentoon Läiskän turvan päälle ja kun poika nyhtäisi nopeasti päänsä ylös, heitin ilmassa jonkin moisen lennon ja lensin sellälleni jäiselle tielle. Pakko sanoa, että selkään sattui mukavasti, mutta nousin vain ylös ja sanoin itselleni, että minähän en luovuta.

 Siinä sitä oltiin kävelemässä lyhyttä lenkkiä maastakäsin. Karkotin  ärsyyntymyksen kokonaan itsestäni ja aloin taas rauhoitella Läiskää. Sainkin pojan niin rauhalliseksi, että pääsin selkään. Älly käveli reippasta tahtia eteenpäin, vaikka välillä saikin lieviä peruutuskohtauksia. 

 Koko lenkin kruunasi vielä Ääpyn ryöstö ja tämä ei ollut mikään pikku ryöstö vain pahin missä olin ikinä ollut. Poika ihan hyppäsi laukkaan, jolloin jalustimet lensivät jalastani. Kiidimme pitkin uppohankista tietä niin kovaa, että en edes  kerennyt erottaa maisemia, kaikki tapahtui nopeasti ja mutkissa olimme melkein kyljellämme. 

 Ei minua pelottanut vauhti, enkä edes ajatellut, että jos tipun, vaan minua pelotti, että jos kävisi jotain vielä pahempaa. Entä jos kaatuisimme ja jäisimme molemmat vain siihen, emmekä liikkuisi enää koskaan?

 Lähestyimme hurjaa vauhtia kohti pientä polkua, jossa olisi jyrkkä alamäki, mutta poika ei kuunnellut, se ei  reagoinut apuihini, eikä minun puheeseen. Yritin puhua sille rauhallisesti, mutta pelko paistoi varmasti äänestäni läpi. Enkä ymmärrä mitä sitten tapahutui, mutta Ääpy hidasti raviin ennen alamäkeä ja sain hidastettua sen käyntiin. Lähestyimme nyt alamäkeä reippaassa käynnissä.

  Alamäen alussa Läiskän jalkaan osui jokin pahuksen puunoksa ja se lähti. Minä, en ollut edes kerennyt laittaa jalustimiani jalkaan, kun taas mentiin. Kapea polku, joka oli vieläpä alamäki ja me mentiin sitä kiitolaukalla. Puut iskivät naamaani ja jalat jäivät litistyksiin ohi menevien puiden väliin, mutta ei minuun koskenut, vaikka kuulin kuinka jalkani raksuivat. Päällimäisenä mielessäni oli Läiskä ja sen pysäytys. Pelkäsin pojan kaatuvan polvilleen, mikä olikin välillä tosi lähellä. Yritin pysäyttää Ääpyä kaikin keinoin, kokeilin kaikki minulle opetetut jarrutustyylit, mutta ei poika vain paahtoi matkaansa. 

 Kun oltiin selvitty ryteiköstä ja oltiin niin sanotulla välijillä vesillä, en edes muista enää miten, mutta jotenkin sain Läiskän pysähtymään. Nyt käveltiin hidasta käyntiä tutulla pellolla, jossa yleensä halusin laukata kovaa, mutta nyt käynti tuntui juuri sopivalta. Käveltiin tallille  jossa laitoin Läiskän pois ja herra esitteli mitä suloisempia ilmeitään ja oli kuin enkeli sitä riisuessa. Tarhaankin kun poikaa talutin sain poskelle monta, monta pusua.

 Tälläinen tosi "rauhallinen" ratsastusreissu tänään, joka myös kasvatti minua. Pitää nyt katsoa, en varmaan Läiskän kanssa kahdestaan maastoile vähään aikaan ainakaan pimeällä, poika kun pimeällä on tosi arka kaikelle. Jos Läiskän kanssa seuraavalla kerralla onnistuisi paremmin?:)

Anteeks tästä tuli kunnon romaani ja teksti on mitä sekavinta!

♥:llä  Jenna